Lyhyitä tekstejä

Istun koulun katon reunalla ja katson alas. Siellä on paljon ihmisiä. Kaikki tuijottamassa minua ja huutelemassa minulle.
Kerrankin olen erityinen joillekin. Kerrankin minuun kiinnitetään huomiota.

Mutta sitten näen kun hän juoksee pihan läpi, reppu selässä hölskyen. Nuo mustat hiukset silmillä, ja terävät liikkeet. Tuttuja ovat.

"Tule alas!"
Huuto kuuluu muiden yli. Miksi tulisin alas? Nytkö hän välittää. Nyt vai? Miksei aikaisemmin? Vaikka kun minut oli mukiloitu verille? Miksei silloin voinut välittää?
Pitäisi kysyä.

"Mikset välittänyt aikaisemmin?" kiljun alas koulun pihalle.

"Koska en osannut" huuto kaikuu takaisin.
Pienen hetken ajan ajattelen että tulisinkin alas. Turvaan.
Mutta ei sitten.

"Olisit opetellut. Nyt minä en osaa välittää sinusta enkä edes itsestäni!" kurkkua melkein korventaa kiljumisesta, mutta pakko on. Ei tuonne alas muuten kuuluisi.

"Ole kiltti" sanat kuuluvat heikosti korviini. Pudistan päätäni ja nousen seisomaan. Kävelen edestakaisin reunalla.

Nyt alas on tuotu jo patja. Tiedätte varmasti, palokunnilla on sellaisia hienoja patjoja, joihin on turvallista tippua. Tylsää. Aina pitää olla turvallista. Haluaisin pitää hauskaa, juosta, hyppiä, olla vapaa. Mutta sellaista se on kun jalat ovat rasittuneet, ja melkein rikki.
Niinkuin olisin jalaton, mutta minulla on jalat.

Pudistan päätäni taas ja pysähdyn. Juoksen. Nyt juoksen. Jalkoja vihloo. Niitä ei ole tehty tähän. Tai ne oli tehty. Mutta minä menin jotenkin pilaamaan ne.
Ainiin. Katon reuna.

Kiljun alussa, mutta suljen suuni ja olen äännähtämättäkään. Suljen silmäni. Huudot voimistuvat. Ne ovat lähempänä.
Ja-

Korvissa piippaa. Ei se ole korvissani. Vieressäni piippaa. Paikassa haisee käsidesi. Käsidesi haisee pahalle, mutta jotenkin minulla on addiktio haistaa jokaista käsidesiä mitä käytän.
Mielenkiintoinen ajatus.

Niin mutta. Minun ei pitäisi olla tässä. Eihän minun olisi ollut mahdollista herätä kuolleista. Vai olisiko? Vai mitä oli tapahtunut?

"Olet herännyt"
Tuo ääni. Haluan riistää sen olemassaolon. Haluan pestä sen korvistani. Voin vaikka tunkea sitä pahalta haisevaa käsidesiä korviini, kunhan tuo ääni katoaa koko loppuelämäkseni, ja jälkielämäkseni.

Nostan kättäni heiveröisesti ja näytän tuolle keskisormea.

"Älä aloita näin"

"Totta helvetissä aloitan"

Ääneni on kauhean heikko. Ja käheä. Puhuminen oikeastaan hieman sattuu kurkkuun, kuin en olisi juonut aika päiviin.

Heräämistäni odottanut henkilö istuu sängylleni.

"Nosta perseesi ja raahaa se ulos tästä huoneesta", yskin limaisesti. "Ja hautaa itsesi mahdollisimman syvälle meren pohjaan"
Hän nousee, mutta ei tee elettäkään lähteäkseen.

"Kyllä minä välitän sinusta, nyt kun osaan"

"Mua ei kiinnosta sanasi, vaan tekosi, ja-" yskin lisää. "Ja kaunein teko minkä voit tehdä, on lähteä täältä, eikä enään koskaan sekoittua elämääni"

Silmät hiuksien alla välähtävät kärsivästi, mutta sitten hän nyökkää ja menee ovelle. Avaa sen ja jää hetkeksi ovenrakoon.

"Mä silti odotan, jos joskus muutat mielesi"
Ja sitten hän katoaa käytävään, ja ovi naksahtaa takaisin kiinni. Jes. Ovi on lukossa sitten.

Ja suunnitelma piirtyy mieleen:
1. Hankin itseni ulos tästä paikasta mahdollisimman nopeasti
2. Pysyn kaukana hänenlaisistaan ihmisstä
3. Pysyn todella kaukana katoista tai terävistä esineistä

Mutta nyt haluan nukkua. Mahdollisimman paljon.

He

Heihin me luotimme.
He meidät pettivät.
Heidän takia me taistelimme.
Nyt He ovat elossa.
Ja me virumme kuolleina. Melkein ainakin.

Jos olisi mahdollista palata ajassa, palaisin. Palaisin siihen aikaan kun teimme sopimuksen. Peruisin koko asian.
Enkä olisi luottanut.

Aina kaikki ihmettelivät, miksen luota kehenkään. En luottanut, koska minut oli petetty liian monta kertaa. Halusin olla itsenäinen, pärjätä itse.

Mutta tässä sodassa olimme liian heikkoja. Olimme hävinneet enemmän taisteluita, kuin voittaneet. Olimme epätoivoisia. Liian epätoivoisia, mutta emme halunneet perääntyä. Se vasta olisi ollutkin heikkouden merkki.
Meitä oltiin pidetty heikkoina jo tarpeeksi pitkään, ja halusin taistella.

Sitten He tulivat. Heidän johtajansa.
"Taistelkaa te meidän puolesta, annan teille sotilaita avuksi, niin annamme teille kuningaskuntaa"

Ja siihen kädensijaa hapova käteni tarttui. Pelkäsin, joten otin ensimmäisen mahdollisuuden.
Oikeasti, heti kun pääsimme taistelukentille, yksi uusista sotilaista toi viestin:

"He, sotilaamme ovat takajoukoissa, he tulevat kyllä auttamaan"

Eikä kestänyt hetkeäkään, kun sotajoukkomme oli maassa. He kääntyivät meitä vastaan. He hyökkäsivät takaa. Me olimme piiritettynä, koska luotin Heihin.
Opin, että sodassa vain itseensä ja omiinsa saa luottaa.

Sodassa, kaikki keinot ovat sallittuja. Ja kun kukaan ylimääräinen ei saa tietää suunnitelmia, suunnitelmat eivät vuoda. Sen minä unohdin.

Halusin nousta ajatusteni ja kipuni seasta, nousta vastarintaan, mutta oli hiljaista. Oikeasti olin maannut tässä jo tunteja. En ollut vuotanut kuiviin. Vielä sattui. Joka paikkaan. Näköni oli ollut sumea jo pitkään, mutta nyt se alkoi pimetä.
Vapaus.

Tai. Onko ei mitään vapaus? Vai.. Mitä on ei mitään?
Mitä edes ajattelin? Oli jotain mitä mietin. En muista. Ihan niinkuin olisin katunut jotain.
...
Antaa olla.
En jaksa muistella.
Haluan pois.

Mitä haluan.
Nukkua?
Kadota?
Hävitä?

Kipu haaleni pois. Ja näkö pimeni.
Ja hiljaa hengityskin haihtui pois. Happea ei enää kiertänyt...
Tältäkö se tuntui?
Kuolla pois?
En usko, mutta ei sitä osaa kuivailla. Sitä ei saa kuvailla, se pitää itse kokea ja hyväksyä.

Niin minä tein.

– Toivottavasti pidit, pidempää tarinaa luvassa pian!