Ongelmia elämä täynnä

Ehkä kehityn ja osaan sitten paremmin? Ehkä. 

Tää tarina kertoo 7lk tytön, Rosan, elämästä joka.. No muuttuu tavallisesta hieman oudoksi. Rosa on hyvin menestynyt koulussa, ratsastaa lähitallilla ja hänellä on paras ystävä. Sitten hänen luokallensa tulee poika, Rosen ratsastuksen opettaja laittaa hänet joka tunti ratsastamaan tallin melkein vaikeimmalla hevosella ja koenumerot laskevat.. 

Spoilasinko jo liikaa? Toivottavasti en, sillä tarina saa alkaa!

Luku 1.

Yritän tasoittaa hengityksenäi ja ajattelen: Kaikki on hyvin.. Ei 6- kokeesta haittaa yhtään mitään… Mutta aivan turhaan. Ääni sisälläni kiljuu pettymyksestä ja tuskasta.

"Rosa? Mikä on?”, Anni kysyy aivan vierestä. Sitten hän katsoo koettani, ja saa ”Ahaa” elämyksen. Painan pääni polvia vasten ja yritän pidätellä kyyneltä. Olen aina ollut äidin kymppityttö, ja niin hän on halunnut. Anni pudistaa päätään ja halaa minua. Käperryn parasta ystävääni vasten aivan hiljaa.

”Sain ku-kutos mi-minkan”, änkytän kuin pikkulapsi. ”Mi-miten se on ma-mahdollista?”. Anni huokaisee.

”Olen saanut huonompiakin numeroita, Rosa. Ei kutonen ole paha. Mieti että olisit voinut saada nelosenkin. Et vain ollut niin hyvä ruotsissa tällä kertaa, yksinkertaista. En edes ymmärrä, miten pystyt harjoittelemaan niin paljon kokeisiin”, hän sanoo niin hiljaa, että vain vaivoin kuulen sen. Pyöräytän silmiäni. Onhan Anni oikeassa, olisin voinut saada hylätynkin.

Istun bussissa raskain mielin. Mitä äiti sanoisi? Sitten näen hänet. Niin söpön ja ihanan näköisen pojan.. Niin lämmin katse ja- Mitä oikein höpisen? Vain poika joka istuu viereeni. Katson nopeasti ulos ikkunasta ja yritän olla hengittämättä liian kiivaasti. Kun vihdoin rauhoitun, käännän katseeni eteenpäin. 

”Moi, olen uusi. Kuka sä oot?”, poika avaa suunsa kohteliaasti. Avaan suutani pari milliä, mutta suljen sen. Nielaisen

”Nimin- Siis nimeni on Rosa. Entä sinun?”, vastaan tönkösti ja torun mielessäni siitä itseäni.

”Olen Jonas. Mukava tavata, millä luokalla olet?”, poika kysyy lempeä katse silmissään.

”Seiskalla, 7B:llä”, vastaan huokaisten ja hän kohottaa kulmiaan.

”Kiva, me ollaan samalla luokalla. Mikä on?”, Jonas juttelee iloisesti. Pudistaa päätäni ja kohautan olkia. Niin, mikä olisi? Kaikki..

”Harjunmäki”, bussin kuuluttimista kuului ravitseva ääni. Otin reppuni ja nousin. Jonas nyökkäsi ja siirtyi. Kun astuin pois bussista, hölkkäsin ihan eri suuntaan, minne bussi meni. Avaan oven mahdollisimman hiljaa, mutta äitini kuulee kuitenkin.

”Rosa? Teinkin lempiruokaasi: lasangettea!”, hän huudahtaa keittiöstä. Hymähdän ja vien repun huoneeseeni.

”Kiva, mä meen iltapäivällä tallille. Mulla on tunti”, kerron, kun kauhon ruokaa lautaselle. ”Ihanaa ruokaa..” Hyräilen hiljaa ottaessani haarukan ja asettuessani pöytään.

”Mitä sait kokeesta? Taasko 10+?”, äiti kysyy huvittuneesti. Hiljennyn ja painan pääni. ”Rosa? No, tuo koe, niin katsotaan”. Nousen hiljaa pöydästä ja kävelen huoneeseeni. Tulen takaisin hetken päästä lappu käsissäni. Asetan kokeen äitini eteen ja istun nopeasti pöydän ääreen. Alan syödä hiljaa.

”6-, Rosa. Syö ja mene sitten tallille”, äitini tokaisee lyhyesti. Nyökkään ja hotkaisen loput. Käyn vaihtamassa vaatteet ja poljen tallille pyörällä.

”Anteeksi Mari, kenellä menen?”, kysyn tallinpitäjältä. Hän kääntyy minua kohti.

”Rastaalla”, hän vastaa. Mieleni kiljuu järkytyksestä. Rastaalla? RASTAALLA? Maailman hirveimmällä ja hankalimmalla hevosella, ja vieläpä niin suurella? Ei ei ei! Yritän kävellä Rastaan karsinalle mahdollisimman päättäväisesti, mutta se kääntää takapäänsä minulla luimien. Tuhahdan ja nappaan naulakosta sen harjakassin. Otan itsevarmasti harjan ja astun karsinaan. Se nostaa jalkaansa, mutta läpsäisen sitä hellästi raipalla. 

”Ei potki!”, torun äkäisesti ja se kääntyy pää minua kohti. Yllätyn, mutta astun sen sivulle. Alan harjata sen kiiltävää mustaa karvaa pitkin vedoin. Sitten otan kaviokoukun, ja liu’utan käteni sen kavion alaosaan. Rastas kuopii lattiaa juuri sillä kaviolla, mutta nojaan oriin vielä enemmän. Se luovuttaa ja nostaa kavion. Putsaan kaikki nopeasti. Sitten varusteet, mitäköhän siitä tulee? Suljen karsinan oven suoraan Rastaan turvan edessä ja se ravistaa hämmentyneenä päätään. Sitten muistan: Tänään on ilman satulaa ratsastamista! Äh.. otan pelkät suitset kädet täristen. Rastas vilkaisee minua kääntää päänsä pois.

”Rastas! Nyt käyttäydyt!”, komennan tiukasti ja se ojentaa päänsä selvästi vastahakoisena. Saan vaivoin kuolaimet sen suuhun ja pujotan muun osan Rastaan päähän. Taputan oria lavalle ja otan ohjat pois kaulalta. Lähden reippaasti kentälle.

”Ai Rosa! Aloitimme juuri”, tunninpitäjä Marietta sanoi. Nyökkää ja asetin hevoseni kaartoon. Marietta tulee ja nostan jalkani.

”Yksi, kaksi, kolme!”, ponnistan ja heilautan itseni hevosen selkään. Nyökkäsin ja otin ohjat käsiini. Rastas ravistelee päätään, eikä totellut ohjasotteita. Annan vain pohkeita, mutta sekään auta. Nielaisen. Vain yksi vaihtoehto, mistä Rastas ei ainakaan pitäisi. Raippa.

”Tuotko raipan?” kysyn hieman epävarmasti.

Rastas kuopaisee maata ja vilkaisee minua ilkikurisesti. Hymähdän kun Marietta antaa raipan. Näpäytän satulahuovan taakse sillä, ja se saa Rastaaseen vauhtia. Se kävelee reippaasti, mutta hieman hermostuneesti. Yritän terästäytyä, mutta se ei onnistu. Rastas ottaa pari nopeampaa askelta, ja horjahdan. Meinaan suuttua, mutta rauhoitan itseni.

”Sitten voisitte ottaa kevyttä ravia!”, Marietta ohjeistaa. Annan pohkeita ja Rastas nostaa hitaan ravin. Hipaisen raipalla sen takapäätä ja se kiihdyttää potkaisten hieman takajaloilla ilmaa.

”Vai yrität saada minut luovuttamaan..?”, mutisen haastavasti. ”Se ei kuule onnistu!” Rastas katsoi hetken kentän vieressä olevaan metsään. 

Luku 2.

Hetken päästä huomaan olevani maassa. Siinä hiekkapohjalla kököttäen. Ainut mitä muistan, oli että Rastas katsoi metsään. Nyt etsin katseellani Rastasta ja huomasin sen seisovan täristen ja korskahdellen pelokkaasti. Rastas katsoi metsään kauhuissaan ja seurasin sen katsetta. En nähnyt mitään. Eikun.. mikä-.. Hirvi? ajattelin ihmeissäni. 

"Oletko kunnossa?", Marietta keskeytti mietiskelyni. "Se säikähti jotain, lensit kaaressa maahan". Nyökkään jäykästi ja nousen puistellen hiekat vaatteistani. 

"Täysin kunnossa", vastaan lyhyesti. Siirrän katseeni Rastaaseen. Marssin sitä kohti määrätietoisesti, mutta myötätuntoisesti. Kun astun orin viereen, vilkaisen vielä metsään, mutten näe mitään. Odotan että Marietta tulee.

Kun tunti loppuu, laskin että tipuin kerran sen hirvijutun jälkeen, mutta siinä en pysynyt laskuissa mukana, että kuinka monta kertaa meinasin tippua. 

"Menit tosi hyvin Rastaalla, kyllä sinä opit ratsastamaan sillä", Marietta sanoo. Nyökkään tönkösti. Kun laskeudun Rastaan selästä se yrittää alkaa kääntymään takapää minuun päin. Älähdän hiljaa ja tiukennan otettani ohjista. Lähden kävelemään kohti tallia Rastas tiukasti otteessani. Kun pääsen karsinaan, otan siltä vain suitset pois ja pesen kuolaimet. Sen jälkeen laitan ne paikoilleen ja astelen ulos tallista. 

Kävelen pyörälleni ja poljen pois tallin pihasta. Taivas hämärtyy jo hieman ja tiedän kellon olevan paljon, ainakin kohta puoli kahdeksan, mutta ei tee mieli mennä suoraan kotiin. Siellä on vain mykkä äiti, ärsyttävät pikkuveljet ja töitään tekevä isä. Ei siis mitään kovinkaan kiinnostavaa. 

Pysähdyn lämpöä huokuvan kahvilan kohdalle ja päätän mennä sinne. Laitan pyöräni parkkiin ja astun kahvilan sisään. Oven yläpuolella oleva kello kilahtaa, ja tiskillä jotain hääräävä nuori nainen, varmaan 25-vuotias. Kävelen sinne ja tilaan lämpimän kaakaon ja maksan sen. 1,20.. 1,70... 3,70! lasken ja annan kolikot työntekijälle. Kun käännyn pöytiä kohti, huomaan Jonesin istuvan yhdessä. Poika viittoo minua istumaan samaan pöytään. Punastun ja kävelen pöydän luo. Istun penkille ja katson tiukasti pöytään. Puna on levinnyt villisti kasvoilleni, joten en kehtaa katsoa Jonesiin.

"Ooks kunnossa?" Jones kysyy. Nyökäytään päätäni ja rauhoitun. Hymyilen ja nostan katseeni.

"Joo, oon mä", saan sanotuksi ja hörppään kaakaotani. Jones ottaa toisen suklaadonitseistaan ja työntää lautasta minua kohti. Katson hieman hämilläni lautasta, jossa on vielä yksi donitsi.

"Ota vaan", poika sanoo. Otan donitsin ja nyökkään Jonesille kiitokseksi. 

"Miks sä otit kaks donitsia?" kysyn nolona. Jonas kohauttaa olkapäitään ja haukkaa donitsiaan. "Jotenkin oli sellainen olo vain." Hymähdän ja haukkaan minäkin donitsia. Olisipa kaikki aina näin huoletonta ajattelen. 

Asetan pyöräni parkkiin ja kävelen kuistille. Avaan oven reippaasti ja astun sisään. Kello on jo puoli yhdeksän. Äitini istuu sohvalla ja tekee jotain läppärillä, veljet ovat jo nukkumassa. Isästä ei tietoakaan, varmaan tekee töitä edelleen. Äitini kohottaa katsettaan, mutta jatkaa sitten näppäimistön painelemista.

"Etsi jotain iltapalaa", äitini mutisee. Nyökkään ja kävelen keittiiöön. Avaan jääkaapin oven ja otan vanilja jugurttia. Saakoon kelvata tuhahdan ja avaan foliokannen purkista. Otan lusikan ja lapioin jugurtin suuhuni. 

Kun saan syötyä, laitan roskat roskiin ja lusikan tiskialtaaseen. Laahustan huoneeseeni. Pitäisi tehdä matikan läksyt, ne jääköön myöhemmälle. Nyt on sentään perjantai. Otan puhelimeni ja huomaan, että joku on lähettänyt viestiä. Avaan sen ja luen.

"Moi, oon Jones. Onhan tää oikee numero?"

Vastaan Jonesille:

"Joo on, Rosa toisessa päässä" 

Suljen puhelimen ja käperryn sänkyynim Hampaatkin pitäisi pestä, mutta en jaksa. Kyllä minä aamulla sitten.